Save the ta-tas!

Aion yli huomenna pukeutua vaaleanpunaiseen neuleeseen. Minulla on siihen kaksi syytä. Ensinnäkin silloin on valtakunnallinen Pukeudu Pinkkiin-päivä, joka liittyy jokavuotiseen Syöpäsäätiön järjestämään Roosa nauha-kampanjaan. Lokakuussa kauppoihin ja katukuvaan ilmaantuu heleän vaaleanpunaisia rusetteja muistuttamaan naisia (ja miehiäkin) kuinka tärkeää on tutkia rintansa. Tarkoituksena ei ole pelotella ihmisiä, vaan herätellä ihmisiä siihen todellisuuteen, että vuosittain lähes 4200 naista sairastuu rintasyöpään. Toki suurin osa sairastuneista taitaa olla vanhuksia (tai "ikääntyneitä" niin kuin nykyään sanotaan..), mutta eivät nuoret mitenkään immuuneja sille ole. Eräs loistavasti kirjoitettu blogi kertoo juurikin siitä, miltä tuntuu sairastua rintasyöpään alle 30-vuotiaana tai kuten hän sitä itse kuvailee "The frustrating, life-altering, sheer bloody pain-in-the-arse inconvenience of getting breast cancer at 28."

Tarkoitukseni ei ollut paasata kaikkitietäväisesti, sillä enhän minulla henkilökohtaisesti ole minkäänlaista kokemusta tuosta sairaudesta. Mutta sen tiedän, että mitä aikaisemmin sen huomaa, sitä paremmat on mahdollisuudet parantua. Joten rakkaat upeat sisareni, pyydän teiltä vain tätä.. feel your boobies! :)

Ai niin, ja se toinen syy pukeutumiseeni on (tietenkin) oma syntymäpäiväni.

Unelma Barcelonasta

Kaikki alkoi keväällä
Ongelmia oli ollut jo pitkään
Halusin hengähtää edes päivän verran
Unohtaa taakkani, ehkä sinutkin

Kauan odotettu vierailu
Niin, sinä pilasit sen
Yritin paeta Barcelonaan
Mutta otteesi oli liian vahva

Kuukausien päästä pääsin yli
Uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen
Epäonnekas sattuma oli sinun puolellasi
Mutta minä voitin silti

Koirakuume!

Olen pitkän mietinnän päätteeksi tullut siihen tulokseen, että minut on tarkoitettu pienen koiran omistajaksi/emännäksi/äidiksi (miten sen nyt haluaa ilmaista). Koirakuumeeni tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan, eikä asiaa auta yhtään, että viime aikoina monet tuttuni ovat hankkineet perheenlisäystä koiran muodossa. Ja tänä aamuna löysin jotain aivan ihanaa katsottavaa televisiosta: Löytökoiralle koti! Tässä jaksossa ujo pieni koira ja ujo pieni tyttö saatettiin onnellisesti toistensa ystäviksi. Se oli niin söpöä, että melkein tuli tippa linssiin! Tämä ohjelma vahvisti entisestään päätöstäni ottaa löytökoira, sitten kun aika on siihen kypsä. Mutta siihen menee vielä hetki..

(Kuva: Googlen kuvahausta)

Homeward bound

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon kotia. Tuntuu, että minulla olisi elämäni aikana ollut monta eri kotia ja olisi edelleen, joihin samaan aikaan koen ja en koe kuuluvani.

Lapsuuden koti on toki aina sellainen paikka, johon voin aina palata. Vai voinko? Olen viime vuosina huomannut, että olen jo niin itsenäistynyt, että jos vietän vanhempieni luona yli viikon, minua alkaa ahdistaa; koen yhä enemmän olevani vieraana toisten kodissa. Toki lapsuuden kotiin liittyy aina oma erityinen lämpö, jota en ainakaan vielä ole löytänyt muualta.

Opiskelujen ja kesätöiden ansiosta olen saanut asua ympäri Suomea ja siten luoda siteitä useaan kaupunkiin. Kaikki nuo kaupungit ovat toimineet kotinani siellä ollessani ja minulle on jäänyt kaikista niistä hyviä muistoja, mutta ne ovat kuitenkin jääneet vain luvuiksi elettyyn elämääni. Paitsi yksi. Vanha mummolani (joka on vanha siksi koska siellä ei enää ole mummoa). Vietin eräänä syksynä siellä kahdeksan viikkoa harjoittelun merkeissä ja tuona aikana suhteeni siihen paikkaan muuttui. Siitä tuli vieläkin henkilökohtaisempi. Se ei ollut enää vain entinen mummola tai talo jonka vanhempani omistavat ja jonne heillä oli aina tapana raahata meidät pihatöitä tekemään. Se oli hetken aikaa vain minun koti.

Entä sitten nykyinen asuinpaikkani? Olen asunut tällä paikkakunnalla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti hieman yli kolme vuotta. Tämän vuoden olen asunut täällä hyvin tiiviisti, edes harjoittelu tai kesätyö ei ole katkaissut täällä asumistani. Kolmen vuoden jälkeen tämä kaupunki tuntuu omalta ja maineestaan huolimatta täällä on oikein hyvä asua.

Tuntuu hullulta, että minulta kesti kolme vuotta kotiutua tänne oikeasti ja kohta muutan taas pois ja joudun aloittamaan prosessin uudestaan jossain muualla. Se on samaan aikaan sekä haikeaa että jännittävää: tänne jää ihania ihmisiä ja mahtavia muistoja, mutta minua odottaa uusi elämä, uudet ihmiset ja uudet haasteet. Voiko enempää edes pyytää?

Hetki

Tämä hetki kuuluu minulle
Et sitä muille saa antaa
Vieraissa käsissä se pilaantuu

Katse, joka kertoo rakkaudesta
Vesi, joka meidät puhdistaa
Lämpö, joka niin nopeasti karkaa

Vuosienkin jälkeen se on minun
Henkeä salpaava muistoni
Sen pidän vaikka kuinka sattuu

Valo, joka väsyneet löytää
Käsi, joka ihollani lepää
Ääni, joka vieressäni huokaa

Junassa

junassa minun on hyvä olla
kaukana kaikesta muusta
turvassa lehtiverhon alla
väistellen aurinkoa ja sinua

lepoa en saa ennen kotia
kuitenkin tähän jäisin, jos saisin
ikuiselle matkalle halajan
etten kulkisi polkuni ohitse

hylätyt asemat ratojen varsilla
surullisina silmissäni vilisevät
tänne minä kuulun, tänne myös jään
valo armahtaa minut, väsyneen

Tästä se alkaa..

"Tiedätkö mitä", oivalsin, "hänelle kaikki on samantekevää. Hän on tyytyväinen, kun saa ryntäillä edestakaisin ja unohdella asioita."

-Jack Kerouac-