Olen viime aikoina miettinyt aika paljon kotia. Tuntuu, että minulla olisi elämäni aikana ollut monta eri kotia ja olisi edelleen, joihin samaan aikaan koen ja en koe kuuluvani.
Lapsuuden koti on toki aina sellainen paikka, johon voin aina palata. Vai voinko? Olen viime vuosina huomannut, että olen jo niin itsenäistynyt, että jos vietän vanhempieni luona yli viikon, minua alkaa ahdistaa; koen yhä enemmän olevani vieraana toisten kodissa. Toki lapsuuden kotiin liittyy aina oma erityinen lämpö, jota en ainakaan vielä ole löytänyt muualta.
Opiskelujen ja kesätöiden ansiosta olen saanut asua ympäri Suomea ja siten luoda siteitä useaan kaupunkiin. Kaikki nuo kaupungit ovat toimineet kotinani siellä ollessani ja minulle on jäänyt kaikista niistä hyviä muistoja, mutta ne ovat kuitenkin jääneet vain luvuiksi elettyyn elämääni. Paitsi yksi. Vanha mummolani (joka on vanha siksi koska siellä ei enää ole mummoa). Vietin eräänä syksynä siellä kahdeksan viikkoa harjoittelun merkeissä ja tuona aikana suhteeni siihen paikkaan muuttui. Siitä tuli vieläkin henkilökohtaisempi. Se ei ollut enää vain entinen mummola tai talo jonka vanhempani omistavat ja jonne heillä oli aina tapana raahata meidät pihatöitä tekemään. Se oli hetken aikaa vain minun koti.
Entä sitten nykyinen asuinpaikkani? Olen asunut tällä paikkakunnalla enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti hieman yli kolme vuotta. Tämän vuoden olen asunut täällä hyvin tiiviisti, edes harjoittelu tai kesätyö ei ole katkaissut täällä asumistani. Kolmen vuoden jälkeen tämä kaupunki tuntuu omalta ja maineestaan huolimatta täällä on oikein hyvä asua.
Tuntuu hullulta, että minulta kesti kolme vuotta kotiutua tänne oikeasti ja kohta muutan taas pois ja joudun aloittamaan prosessin uudestaan jossain muualla. Se on samaan aikaan sekä haikeaa että jännittävää: tänne jää ihania ihmisiä ja mahtavia muistoja, mutta minua odottaa uusi elämä, uudet ihmiset ja uudet haasteet. Voiko enempää edes pyytää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti